King - Kuvun alla

Ikisuusaihe modernissa kontekstissa

Kirjapäiväkirjan ensimmäisen "arvostelun alla" on Stephen Kingin suhteellisen paksu opus nimeltään Kuvun alla. Mitään sen suurempaa syytä tai selitystä valinnalleni ei ole - pitkälti fiilispohjalta valittu, vailla sen suurempaa tarkoitusta. Kaiken on alettava jostakin. Tämä ranteenpaksuinen paperikasa on 1364 sivua pitkä ja itselläni oli lukulistalla kuvassa oleva 1. painos v. 2009; Suom. 2011, Ilkka Rekiaro. Kustantaja Tammi. 

Juoni lyhyesti 

Chester's Mill on paikkana kuin mikä tahansa uinuva yhdysvaltalainen pikkukaupunki. Yhtäkkiä kuitenkin kylän päälle ilmaantuu selittämätön ja läpäisemätön, läpinäkyvä kupu. Hämmennystä aiheuttava ja läpäisemätön lasipallon puolikas eristää sisällä olevat ihmiset täysin muusta maailmasta. Tilanne muuttuu nopeasti sekasortoiseksi kun paikallinen poliitikko ja kaupunginvaltuutettu "panee hulinaksi" näin väinölinnamaista termiä käyttääkseni. Pian alkaakin klassinen taistelu vallasta, selviytymisestä sekä lopulta myös eloonjäämisestä. 

Kuvun alla asukkaiden hätä, kahtiajakautuminen ja kilpailu vähenevistä resursseista nousevat nopeasti keskiöön, kun King rakentaa epätoivon siemenistä mukaansatempaavaa tarinankerrontaa. Teos on mielestäni kuin moderniin maailmaan muutettu yhdistelmä Goldingin Kärpästen herraa ja Stanfordin vankilakoetta. Ja tämänkin kirjan keskiössä voi sanoa olevan Possu.

Arvio

"Ihminen on kaiken mitta", kuten Protagoras aikanaan esitti. Tässä mammuttiopuksessa ihmisen luonnetta käydään hyvin klassisesta asetelmasta lähtöisin läpi. Kysymys: "Mitä tapahtuu kun ihminen laitetaan eristyksiin?" käydään yksityiskohtaisesti ruodittuna lävitse, vaihtuvien eri kertojien kautta, monesta eri näkövinkkelistä. Kingin tyyli on helppolukuista, ja pikkukaupungin maisema on helppo kuvitella mielessään. Maailma on kaikenkattava, rikas, värikäs ja vivahteikas. Tekijästä ja hänen kokemuksestaan kielenkäytön suhteen ei jää epäselvyyttä.

Tiiliskivi saa aikaan myös ajatuksia omasta pienuudestaan ihmisen luontaisten lakien edessä - kuinka olla taantumatta primitiiviseen tribalismiin ja mustavalkoiseen Me vs He -ajatteluun, kun altistetaan tarpeeksi stressaaville tekijöille ja vaativille olosuhteille? Kaikki meistä ovat yksilöitä, mutta uskaltaako kukaan henkensä kaupalla poiketa massasta? Kestäisivätkö modernin oikeudenmukaisuuden ja demokratian ihanteet todella myös ulkomaailmasta suljetussa kriisitilanteessa? 

Kuvun alla ei ole mikään kaksinen kertomus, saati Kingin mestariteos, mutta toimii ajantappajana aivan antoisasti. Ajatusleikki ihmisistä lasipallossa on juuri sellainen kuin sen voi olettaakin olevan - alun kiehtovuuden ja hämmästelyn jälkeen todellisuus tulee selittää lukijalle jotenkin mielekkäällä tavalla, ja vailla yliluonnollisuutta siihen ei vaan kykene.

Kokonaisuudessaan soljuva, epätoivoinen, odottamaton. Alkoi lupaavasti, mutta lopetus lässähti.

3/5

 

 

 

Ruutuajan ryöstäjät

Viitaten yleisesti tunnistettuun ja tunnustettuun huoleen nykypäivän nuorten ja opiskelijoiden jaksamisesta, haluan lisätä omalla kirjoituksellani korteni kekoon. 

Maailma ihmisten vuorovaikutuksen välillä on muuttunut; eikä mielestäni ollenkaan parempaan suuntaan puhuttaessa sosiaalisesta mediasta. Vaikka olen alle kolmikymppinen yhteiskuntatieteiden opiskelija, tuntuu minusta silti siltä, etten pysy teknologiatrendien, sovelluksien ja uusien ”villitysten” sekä slangisanojen perässä. Asiat, arvostukset ja ajankohtaisuus ehtivät vaihtua ennen kuin oppii edes sisäistämään mistä uutuudessa on kyse. Jatkuvasti ilmaantuu uusia alustoja, jolla tulisi olla aktiivinen, ettei jää kehityksen kelkasta.

Haluamatta kuulostaa katkeralta, saati konservatiiviselta, haluan vain esittää kysymyksen ilmoille, että koska tämä kuluttava kehitys on valmis… tai ennemminkin tuleeko se koskaan olemaan? On henkisesti hengästyttävää olla koko ajan ajan hermolla.

Olen sisäistävinäni, että aika on ajanut sekä Facebookin, LinkedIn:in, että X:n (ent. Twitter) ohitse. Ihmiset ovat menettäneet mielenkiintonsa ja siirtyneet seuraaviin some-alustoihin, mitä ikinä ne sitten ovatkin. 

Instagram on menettänyt lukemieni päivitysten mukaan hohdettaan, johtuen (Kela) Reels- ominaisuuden käytön yleistymisestä, jonka tulkitsen olevan kilpailija TikTokin päättymättömälle sisältövirralle. Peruspäivitykset hukkuvat satojen seurattujen tilien virtaan, ja yleisempää vaikuttaakin olevan 24 tuntia kestävien (Tarinat) Stories- päivitysten käyttö. Seuraava kuuma alusta vaikuttaakin olevan Instagramin luoma X:n vastine, Threads, josta on julkaisujen perusteella povattu ”vanhaa Facebookia” tai ”alkuaikojen Twitteriä”. On kuulunut myös huhuja, että 2000-luvun alun blogit saattaisivat tehdä paluun retro-muodossa. 

Eikä tässä vielä kaikki: sosiaalisen median ”nopeatempoisemmat” apit on vielä mainitsematta. Opiskelijoiden ja nuorten suosimat kommunikointisovellukset Twitch, Discord, WhatsApp, Signal, Telegram, Snapchat, BeReal ja Jodel leikkaavat myös leijonanosan hereilläoloajasta, puhumattakaan erilaisista deittisovelluksista ja suoratoistopalveluista. Monilla ihmisillä ruutuaika voi olla jopa +10 tuntia päivässä. 

Monet minua viisaammat ja aihetta tutkivat tietävät, mitä sosiaalinen media tekee ihmiselle, ja millaiseen negatiivisuuden ja valheellisuuden ruokkimiseen ruutuajan ryöstäjät rakentuvat. 

Minä ja monet ikäiseni kasvoimme ilman sosiaalisen median nykyaikaista verkostoa, ja aika ajoin kiittelemmekin kohtaloamme, ettemme joutuneet elämään herkkää  ja altistuksille avointa aikaa keskellä keskittymiskykyä koukuttavia endorfiinikoneita. Olen itse havainnut lähietäisyydeltä kuinka ”somen selaaminen” tekee ihmisistä kireän, lyhytpinnaisen ja pinnallisista asioista kiinnostuneen ihmissotkun, jonka tavoitteena on olla jokaisen apin aallonharjalla sekä koko ajan yhteydessä ystäviinsä ilman, että oikeastaan sanoo yhtään mitään. 

Mielestäni nuoruuden tulisi olla jotain muuta kuin altistumista algoritmeille, etenkin jos se on syynä oppimistulosten heikentymiselle ja yleisesti yksilön pahoinvoinnille. En ole lukenut tai kuullut yhtäkään kommenttia missä sosiaalista mediaa ylistettäisiin, sen ominaisuuksia palvottaisiin tai sen tuottamaa oloa kuvailtaisiin virkistäväksi. Pikemminkin päinvastoin. Eri kanavien kuvien ja julkaisujen kommentit vievät suoraan ihmiskunnan kuonan keskelle, ja pää suorastaan täyttyy negatiivisista asioista.

Mutta kuinka päästää irti, jos se tarkoittaa paaria-asemaa lähipiirissä ja jättäytymistä itselle tärkeiden asioiden ulkopuolelle? 

Sosiaalisella medialla on myös yhdistävät, yksinäisyyttä poistavat ja yleishyödylliset piirteensä; kukapa meistä voisi elää nykypäivänä ilman sitä, etenkin kun palvelut, asiakaspalvelu ja tieto siirtyy siellä nopeimmin? Kuten monella muullakin elämän osa-alueella, kenties ruutuajankin suhteen on yksilön yritettävä löytää oma kultainen keskitiensä. En selkeästi ole ajatuksieni kanssa yksin, sillä olen omassakin ”somekuplassani” havainnut ihmisten pyrkivän irtautumaan tästä sosiaalisesta mediasta, sen pahaa mieltä aiheuttavasta tulvasta ja henkisestä kuormituksesta erimittaisin sometauoin. Toivottavasti tästä tulisikin uusi some-trendi: kilpailtaisiin kuinka kauan kykenee kerralla olemaan irti somesta ja kenellä olisi pienin ruutuaikalukema. 

Viime blogikirjoituksesta onkin vierähtänyt hyvä tovi ja monen monta kirjaa on tullut luettua välissä. Kenties seuraavassa kirjoituksessa voisin hieman avata ajatuksiani ja aloittaa itse kirja-arvostelujen pitämisen.

P.S.

Kirjoittajan ruutuaika on 3-4 h / päivässä ja hän on mykistänyt kaikki sovellukset, jotta hän voisi käyttää niitä eikä etteivät sovellukset käyttäisi häntä hyväkseen.